Muutoksen kamaluus ja ihana välttämättömyys

Kuvassa on radio.
”Kansanradiossa” muutos tai ainakin sen vastustus kuuluu. Kuva Pixabay.com

Muistan lapsuudestani radio-ohjelman, jota isäni kuunteli mielellään. ”Kansanradio” taitaa edelleen kuulua YLE:n ohjelmistoon. Ihmettelen nykyäänkin sitä valittamista ja entisaikojen kaipausta, joka ohjelmasta tulvii. Ohjelmalla lienee kuitenkin oma merkityksensä ja kuulijakuntansa – soittelijoita ainakin taitaa riittää. Onhan se varmaan hyvä, että ihmiset voivat purkaa tuntojaan jotenkin muutenkin kuin someen oksentamalla.

Entisaikojen ihasteluun ja uusien asioiden turhuuden taivasteluun sorrumme me kaikki välillä. Myös minä, vaikka pidänkin itseäni varsin kehitysmyönteisenä ihmisenä.

Miksi muutos tuntuu vaikealta?

Meillä on synnynnäinen taipumus tottua ja kiintyä asioihin, ja säästää resurssejamme pitäytymällä tutuissa toimintatavoissa. Niiden ei tarvitse edes olla erityisen hyviä tai toimivia, kun ne kuitenkin koetaan tärkeiksi ja säilyttämisen arvoisiksi. Erityisesti ulkopuolelta tuleva vaatimus muutoksesta koetaan helposti henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi.

Muutokset vievät aina energiaa ja vaativat meitä kyseenalaistamaan ja työstämään omia mieltymyksiämme ja tapojamme. Muutos ei tunnu hyvältä, etenkään jos jaksaminen on jo valmiiksi äärirajoilla. Kokonaishyvinvointi saattaa muutoksen aikana jopa heikentyä. Muutoksen myötä mahdollisesti tulevaa hyvää voi olla vaikea nähdä ja arvostaa ennakkoon.

Miten vaikuttaa omaan jaksamiseen?

Jaksamiseemme vaikuttavat kaikki elämänpiirimme tapahtumat. On asioita, joihin voimme itse vaikuttaa, mutta on myös sellaisia asioita, joille ei mitään voi. On asioita, joille saa tehdä halutessaan jotain, mutta myös asioita, jotka on vaan pakko hoitaa, vaikka hammasta purren.

Joskus yöunet jäävät vähiin ihan omien valintojen seurauksena, joskus vaikkapa lasten harrastusten tai sairastelun vuoksi. Ehkäpä omien vanhempien sotkuisten asioiden hoitaminen toisella paikkakunnalla vie paljon energiaa. Rahasta voi olla pulaa omasta syystä, tai syistä, joille ei vain oikeasti mitään voi. Ihmissuhteet voivat olla antoisia tai energiaa vieviä, työ voi olla todella kuluttavaa – tai todella innostavaa ja samalla kuluttavaa. Ihmisen kestokyky on kuitenkin aina rajallinen.

Siviilielämän kuormituksen arvioimisesta ja tilanteen kehittämisestä vastuu on aikuisella ihmisellä itsellään. Joistakin asioista täytyy ehkä luopua, jotta voimat riittäisivät johonkin tärkeämpään tai pakolliseen. Omia vaatimuksia on tarkasteltava kriittisesti. Riman laskeminen voi olla vaikea muutos, jos on tottunut suorittamaan ja tekemään täydellistä. Itseään voisi ehkä auttaa kysymällä, mikä olisi pahin mahdollinen juttu, joka tämän asian ”huonommasta” hoitamisesta seuraisi. Mitä täydellinen edes on ja kenen näkökulmasta?

Työn kestävä kehittäminen on järkevää tehdä yhdessä

Työssäkin on asioita, joita olisi syytä kehittää, vaikka se tuntuisi ajatuksena ja muutoksen hetkellä hankalalta. Toisinaan kehittämistä kaipaa juuri ihmisten jaksaminen. Kehittämistarpeet on syytä ottaa puheeksi. Ei luoteta työkavereiden ajatuksenlukutaitoihin.

Ihmisten jaksamiseen työpaikoilla voisi soveltaa kestävän kehityksen periaatteita. Mietitään koko työyhteisön, myös työnantajan, resurssien riittämistä, tuotoksia, sekä ”jätöksien” määrää ja laatua. Keneltäkään ei voida vain jatkuvasti vaatia enemmän. Siinä tulee jossain vaiheessa pää vetävän käteen. Työyhteisöissä kaikki vaikuttavat kaikkiin. Kun kuormitus vastaa kantokykyä, toimii systeemi todennäköisesti paremmin ja pidempään.

Muutos onnistuu tuskin koskaan yksin tekemällä – ehkä todellisia erakoita ja omavaraistaloudessa eläviä henkilöitä lukuun ottamatta. Yksinyrittäjätkin tekevät aina jollain tavalla töitä toisten ihmisten kanssa erilaisia palveluja hyödyntäen.

Kehittämistä ei kannata jättää vain sen kehitysmyönteisimmän tai innokkaimman tai nuorimman työkaverin tehtäväksi. ”Antaa sen nyt tehdä. Kyllä se siitä rauhoittuu, kun tajuaa realiteetit. Minä en ainakaan enää viitsi.” Kyllä se innokkainkin jossain vaiheessa väsyy ja kyllästyy yksin tehdessään, se on totta. Mutta onko se kuitenkaan lopulta paras vaihtoehto kenellekään?

Kehittämistyössä voidaan joskus tarvita avuksi ulkopuolisia silmiä ja korvia, ja oivalluksia tuottavia kysymyksiä. Koulutettu työnohjaaja voi niitä tarjota.

Ennen oli paremmin?

Muutos ja kehittyminen ovat välttämättömiä. Missä olisimme, jos vaikkapa koulu ei olisi vuosikymmenten saatossa muuttunut mihinkään opettajien, vanhempien tai oppilaiden muutosvastarinnasta huolimatta? Tai mitä tapahtuu teollisuusyritykselle, joka ei pysy (kestävän) kehityksen mukana? Mitä tapahtuu ihmiselle, joka tekee jatkuvasti yli oman kestokykynsä, vaikka myönteisiäkin asioita? Ennen kaikki ei ollut paremmin, eikä kaikkea hyvää ole vieläkään löydetty. Kannattaa siis kehittää!